Viikonloppu Tallinnassa 23.-25.7.2021

Viikonloppu Tallinnassa 23.-25.7.2021

Jos ihan rehellisiä ollaan, minulla on ollut aivan järjetön ikävä Tallinnaan. Jopa niin järjetön, että viime kevään aikana seisoin joka viikonloppu Tallinnan satamaan parkkeeratun Viking Xprs:in kannella, katselin kaihoisasti kaukaisuuteen ja muistelin Tallinnassa koettuja hyviä hetkiä. Ja niitä hyviä hetkiä on paljon, todella paljon. Ne hetket ovat muistoja, katkeran suloisia muistoja, jotka ovat jääneet taakaksi sydämeeni. Hetkittäin tuntuu siltä kuin muistot söisivät minut elävältä, toisinaan taas menneisyydessä koetut hyvät hetket antavat minulle valtavasti voimaa jaksaa eteenpäin. Minä uskon, ettei me olla täällä yksin. Minulle Tallinna on paikka menneisyydessä, jossa tunnen olevani lähellä edesmenneitä rakkaitani. He ovat ikäänkuin jatkaneet elämäänsä Tallinnassa, muistojen kaduilla ja puistoissa, toreilla ja marketeissa. Ihminen ei ole enää läsnä elämässä, mutta siltikin tunnen hänet lähelläni. Minun on hyvä olla Tallinnassa.

Ainakin itselleni on ollut henkisesti todella raskasta luopua koronarajoituksien takia Tallinnan reissuistani, sillä päivän mittainen pyörähdys Tallinnan maaperällä on ollut merkittävä tekijä henkiselle hyvinvoinnilleni. Senpä takia en miettinyt montaakaan hetkeä, kun näin Sokos Hotels Virun tarjouksen ”kaksi yötä yhden hinnalla”. Avasin kalenterini välittömästi, valitsin sopivan viikonlopun ja lähetin varaukseni aavan meren tuolle puolen.

Minä päätin napata perjantaina Viking Xprs:in iltapäivälähdön klo13:30, jonne otin mukaani työläppärini. Olen viettänyt korona-aikakaudella lukuisia etätyöpäiviä risteilyaluksilla, sillä nykypäivänä tietoliikenneyhteydet toimivat erinomaisesti, eikä sen parempaa etätyökonttoria olekaan kuin liikkuva alus, jota ympäröivä maisema elää jatkuvasti. Minun aikataulu osui täydellisesti yhteen Viking Xprs:in kanssa, sillä kun laiva kopsahti Tallinnaan satamaan, sain sulkea samalla kellonlyömällä myös oman työläppärini. Hyvää ei voi koskaan kehua liikaa, joten minun etätyöiltapäiväni kruunasi erittäin maukas, muhkean mehevä ja aina yhtä sanattomaksi vetävä The Burgersin Caesarburger. Jos et ole vielä maistanut, niin kipi kapi matkaa varaamaan Viking Xprs:ille ja valloittavan maukasta caesarburgeria maistamaan!

Viking Xprs, Blue Deli-ravintolan The Burgers, Caesarburger

Jo tovin aikaa me suomalaiset olemme päässeet Tallinnaan maihin ilman karanteeneja tai muitakaan rajatarkastuksia, mikä on aika suuri askel kohti parempia matkustusaikoja. Oli rehellisesti sanottuna kertakaikkisen outoa taputella omilla tennareilla Tallinnan maaperällä, sillä edellisestä vierailustani oli ehtinyt kulua jo yli puoli vuotta. Silloin oli talvi, hemmetin liukasta ja minä menin satuttamaan polveni kaatuessani Tallinnan A-terminaalin edustalla. Nyt oli kaikki toisin, asfaltti oli kuumaa, aurinko porotti paljaalta taivaalta ja riksapojat huutelivat minua innokkaasti kyytiinsä. Mutta ei, en minä kyytiä halunnut, vaan nauttia maisemista, joita en ollut pitkään aikaan nähnyt. Ehkäpä juuri siitä syystä johtuen kävelymatka A-terminaalista Sokos Hotels Viruun kesti normaalia kauemmin, mutta eihän minulla kiire ollut.

En ollut esittänyt, normaaleista tavoistani poiketen, mitään ennakkotoivetta kuinka korkealla olevan huoneen haluan. Toiveissani oli päästä niin korkealle kuin mahdollista ja olinkin varsin tyytyväinen kun sain hotellin respassa kuulla oman huoneeni sijaitsevan peräti 16. kerroksessa, ikkunat minnekäs muuallekaan kuin merelle päin. Toiveeni oli kirjaimellisesti toteutettu, vaikken ollut toiveitani koskaan edes ääneen sanonut. Huoneelle kertyi hintaa vain 45eur/yö (sis. aamiainen).

Sokos Hotels Virun huone 1605

Viikonloppureissuni Tallinnassa oli täysin vapaa minuuttiaikatauluista, sen sijaan, olin varannut kalenteristani reilusti aikaa Tallinnan vanhassa kaupungissa vaeltelulle, meren rannalla rauhoittumiselle ja puiston penkeillä istuskelulle. Ainoa, ennalta määritetty, vierailu oli Patarein vankila, josta kerron seuraavaksi lisää.

Kaunis ja kauhistuttava Patarein vankila

Olen aina viehättynyt aavemaisista, karuista ja traagisista rakennuksista, jotka kätkevät sisäänsä kauneutta ja kauhua. Jo viime kesänä vierailin ensimmäisen kerran Patarein vankilan ”Kommunism on vangla”-näyttelyssä, jossa on mahdollista kokea museomaisen näyttelyn ohella täysin autenttinen vankilaympäristö, joka on kauhistuttavan sijaan surullinen näky. Alunperin linnoitukseksi tarkoitettu rakennus valmistui vuonna 1840, Venäjän keisari Nikolai I:n käskystä. Valmistumisen jälkeen rakennus otettiin käyttöön kuitenkin kasarmina ja Viron itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 kasarmi muuttui vankilaksi, jonka toiminta päättyi vasta vuonna 2002 (vankisairaala vuonna 2005). Patarein historiaan on mahtunut kidutuksia, julmia teloituksia ja silmitöntä epätoivoa, jota ovat hallinneet niin kommunistit kuin natsitkin. Vielä tänäkin päivänä Patarei muistuttaa kuolemasta ja surusta, eikä menneisyyden kauheuksia tulisikaan koskaan unohtaa.

Patarei vangla; Kommunism on vangla-näyttely

Näyttely sijoittuu pääosin vankilan sisätiloihin, mutta heti lipunmyyntikojun vieressä on mahdollista vierailla vankien ulkoilualueilla, joita on vankilan historiassa käytetty myös ulkoselleinä. Ainakin itse koin ensimmäisen epätoivon hetkeni käyskennellessäni ahtaassa, lukitussa ja paksulla verkkoaidalla peitetyssä kopissa, jota vartijat vartioivat yläilmoista. Tietenkään ulkosellin ovi ei ollut lukossa, eikä vartijoita enää ollut kopeissaan, mutta mielikuvitukseni loi hetkessä mieleeni valokuvan siitä millaista ahtaassa kopissa on ollut ulkoilla. Jos en olisi ennakkoon tutustunut Patarein historiaan, olisin saattanut helposti luulla ulkona olevia koppeja koirankopeiksi, sillä ulkosellit olivat kooltaan koirille sopivia, ei ihmisille. Eikä varsinkaan kymmenille ihmisille.

Pihamaalta vankilan sisätiloihin vievä näyttely ohjaa kulkijan ensimmäisenä eristysselliosastolle, jossa käytävän kapeus ja avoinna olevat, raskaat vankisellien ovat saavat seinät kaatumaan kohti kulkijaa. Vankisellit ovat autenttisessa, juuri sellaisessa kunnossa, johon ne jätettiin kun vankila hylättiin lopullisesti 2000-luvun alkupuolella. Kesällä 2020 kerrossängyissä oli vangeille kuuluneita petivaatteita, mutta nyt nekin olivat hävinneet. Jollain kummalla tapaa metallisten kerrossänkyjen vuoteilla maanneet petivaatteet tekivät ahtaan karuista eristyssellikopeista jotenkin kotoisia, mutta pelkät metalliset kerrossänkyrungot toivat mieleeni lähinnä autioituneen mielisairaalan. Kuljeskellessani pitkin eristyssellien käytäviä ja koppeja, yritin katseellani hakea pahamaineista selliä no 101, muttei silmäni löytänyt sitä. Kun ensimmäistä kertaa vierailin eristysselliosastolla, säpsähtelin ja säikähtelin vähän väliä rakennuksen uumenista kuuluneita ääni, pääasiassa ihmisen puhetta, puhumattakaan tuulenvireen heiluttamista pahvisista opasteista. Nyt, olin onneksi jo Patarein konkari, joten tiesin jo eristysselliin astuessani, että outoja ääniä saattaa kuulua, eikä niitä kannata pelätä. Eristyssellistä ei kannata sännätä pikajuoksijan tavoin hätäpäissään ulos, kuten sorruin tekemään viime kesänä.

Eristysselli, jossa kerrossänky, pöytä, lavuaari ja kyykkykäymälä.

Eristyssellien luota matka jatkui kohti ryhmäsellejä, jotka oli alunperin suunniteltu kymmenelle vangille, mutta pahimpina aikoina ryhmäselleissä majoittui nelisenkymmentä vankia. On sanomattakin selvää, että näissä huoneissa ja sängyissä on ollut ahdasta, kuten kerrossänkyjen päälle laitetut havainnekuvalakanat kertovat. Ryhmäsellien sisustus on ollut yhtä karua kuin eristyssellienkin, vain kerrossänky, pöytä, lavuaari ja nurkassa kyykkykäymälä. Ei tietoakaan omasta rauhasta tai turvallisuudentunteesta, sillä varsinkin ryhmäselleissä on vallinnut tarkka hierarkia. Jos Patarein vankilan seinät osaisivat puhua, ne kenties kertoisivat pahoinpitelyistä, raiskauksista ja mittaamattomasta epätoivosta. En kärsi ahtaanpaikankammosta, mutta varsinkin ryhmäselleissä minulle tuli tunne, että huoneesta on päästävä pois. Ilma ja tila tuntuivat yksinkertaisesti loppuvan kesken, vaikka olin huoneessa yksinäni.

Yksi Patarein vankilan näyttelyn mielenkiintoisimmista huoneista oli Fotograafia-huone, jonne oli ripustettu autenttisia valokuvia Patarein vangeista. Vankien joukossa oli naisia, miehiä ja lapsia. Ainakin minä koin oloni katosta riippuvien valokuvien keskellä ahdistuneeksi, sillä pyöriessäni huoneessa minusta tuntui siltä kuin valokuvanauhat saattaisivat hetkellä minä hyvänsä kuristaa minut, vaikka todellisuudessa yksi valokuvanauhoista meinasi kuristaa hiuspompulani. Osa katosta roikkuneista valokuvanauhoista lienee mystisesti kadonnut Patareissa vierailleiden ihmisten taskuihin, sillä viime kesän vierailullani katosta roikkui huomattavasti enemmän nauhoja kuin nyt. Tosin silloin huone oli nykyistäkin ahdistavamman oloinen, koska silloin tyydyin katselemaan ja kuvaamaan nauhoja huomattavasti kauempaa kuin nyt.

Valokuvaushuoneen aulassa oli mahdollista kuvauttaa itsensä #PATAREI-taustaa vasten ja kuten ilmeenikin sen jo kertonee, ei hymyä liiemmin tahtonut irrota. Takahuoneen puolella on aikoinaan mitä ilmeisimmin paiskittu töitä valokuvien parissa ehdan vodkan avulla, sikäli mikäli huoneessa esillä olleisiin tavaroihin on uskominen.

Ulkona oli todella aurinkoinen keli ja kierrellessäni Patarein sisätiloja, kiinnitin huomiota ikkunoihin, jotka kaikki tuntuivat olevan omanlaisia persooniaan. Eristyssellien ikkunat tuntuivat olevan epätoivoisen hämyisiä, eikä kaikkia ikkunoita ollut edes mahdollista avata. Useimmissa ikkunoissa oli moninkertaiset, nyt jo ruostuneet, kalterit, joiden läpi elämää ei ole voinut paljoakaan nähdä. Vain hentoinen ilmavirta on saattanut kulkea pienestä avoinna olleesta lasista. Kaikista mielenkiintoisimman ikkunan kohtasin huoneessa, jonka epäilen olleen jonkinlainen vastaanottohuone (kuva alhaalla, vasemmalla). Ikkuna on niin korkea, että siihen mahtuu ihminen seisomaan. En tiedä miksi, mutta viehätyin kyseisestä ikkunasta ja huoneesta jo vieraillessani ensimmäistä kertaa Patareissa ja itseäni kiinnostaisikin tietää, että missä käytössä kyseinen huone on aikoinaan ollut. Useimmissa Patarein huoneissa ja selleissä on painostavan ahdistava tunnelma, mutta ainakaan minä en tuntenut raskasta tunnetta oleillessani juuri tässä huoneessa. Ensinnäkin huone on vaaleansävyinen, valoisa ja tilava, joten huoneessa oleskelu tuntui ainakin itsestäni miellyttävältä olosuhteet huomioon ottaen.

Karusta historiastaan huolimatta Patarein vankila ei ole kauhistuttava rakennus, vaan pikemminkin todella surullinen. Käytäviä vaeltaessa kulkijan innokkuus ja mielenkiinto muuntuvat pikkuhiljaa aivoja puristavaksi ahdistukseksi, joka ei kuitenkaan pelota, mutta saa kulkijan kulkemaan yhä kiivaammin kohti näyttelystä ulosvievää ovea. Ajallisesti näyttelyn läpikäynti on vienyt minulta noin tunnin, sillä olen pysähdellyt kuvaamaan ja lukemaan näyttelyn tekstejä. Ja tietenkin silkkaa uteliaisuuttani olen kiertänyt jokaisen huoneen tarkasti läpi, sillä pidän erityisesti vanhoista yksityiskohdista. Kyseessä on kuitenkin vanha rakennus, jonka ikkunat ovat varsin onnettomia, joten rakennuksen sisällä tulee hyvin äkkiä aurinkoa ja raikasta ulkoilmaa ikävä. Pääosin huoneet, sellit ja käytävät ovat aika kapeita, joten ajoittain itseenikin iski jonkinsortin pakokauhu, joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään toimenpiteisiin. Kuitenkaan en suosittele Patareissa vierailua heikkohermoisille tai ahtaanpaikankammosta kärsiville ihmisille, sillä tarvittaessa rakennuksesta ei pääse ulos kesken näyttelykierroksen eikä raitista ulkoilmaakaan ole liiemmin tarjolla lähes olemattomien ikkunoiden takia.

Patarein vankilassa esillä oleva näyttely ei vie katsojaansa pahamaineiselle sairaala- tai hirtto-osastolle, ja ääniefektein varustettu teloitushuonekin oli poistettu täksi kesäksi käytöstä. Näyttely on siis varsin katsojaystävällinen.

Ainakin omasta mielestäni Patarein vankila kuuluu ehdottomasti ”käy vielä kun voit”-nähtävyyksiin, sillä viimeisimmän tiedon mukaan Patarein vankila-alue aiotaan muuttaa vuoteen 2026 mennessä tapahtuma- ja viihdekeskukseksi, johon on kaavailtu vankilamuseon lisäksi asuntoja, kauppoja ja kahviloita. Ehkei kukaan voi vielä sanoa, että missä muodossa autenttista Patarein vankilaa tullaan muutostöissä säästämään, joten rakennuksessa kannattaa vierailla nyt kun se on vielä nykymuodossaan mahdollista. Patarein vankila sijaitsee kätevien yhteyksien päässä, vain noin puolen tunnin kävelymatkan päässä, sekä satamasta että keskustasta. Pääsyliput maksavat 8eur/aikuinen ja niitä myydään vain ovella.

https://patareiprison.org/

Odotettu ihme, näyttelyn päättävä ulko-ovi!


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.