Mieletön valta
Olen aika pöyristynyt siitä, miten mielivaltaisia päätöksiä työeläkeyhtiöiden lääkärit tekevät. Ilman, että he edes henkilökohtaisesti tapaavat sairastunutta ihmistä.
Käytännössä työeläkeyhtiöiden lääkärit kumoavat täysin sairastunutta ihmistä oikeasti hoitavan tahon antamat diagnoosit ja lausunnot. Sairastunut ihminen ikäänkuin ihmeparanee täysin yllättäen.
Minulla on kolme diagnoosia, alkaen syksystä 2016:
- paniikkihäiriö (remissiovaihe),
- yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja (alati läsnä elämässäni)
- toistuva keskivaikea masennus. (toinen pitkä masennusjakso)
Minäkin olen työeläkeyhtiön silmissä täysin työkykyinen, vaikka minua hoitava työterveyslääkäri ja muut asiantuntijat (mm. psykiatri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja) ovat täysin päinvastaista mieltä. Minun B-lausunnossa lukee aivan selkeällä kielellä, ettei työterveyslääkäri pidä minua sopivana nykyiseen työtehtävääni, enkä ole vielä riittävän toipunut, jotta voisin suunnitella täydellä teholla uutta uraa itselleni. Siltikin työeläkelaitos on yksiselitteisesti sitä mieltä, että saisin painua oitis työpaikalle takaisin!
Ahdistuksen ja masennuksen aiheuttama järkky väsymys, henkinen pahoinvointi ja pahasti kroonistunut unettomuus eivät ole työeläkeyhtiön lääkäreiden silmissä yhtikäs mitään. Puhumattakaan siitä, miten pahoina päivinä jo pelkkä muiden ihmisten näkeminen saa kroppani jännitystilaan ja pahimmillani säpsähdän jos minua esimerkiksi toinen ihminen koskettaa. Nämä ovat päiviä, jolloin jopa omasta asunnostani poistuminen on minulle erittäin hankalaa. Siltikin, näinä pahoinakin päivinä minun pitäisi selviytyä työpaikalla, mikä on suoraan sanottuna ihan mahdoton tehtävä. Ulkopuolisin silmin pahaa oloani ei useimmiten huomaa, mutta paha oloni vaikuttaa erityisesti kognitiivisiin taitoihini.
Ollessani vielä vuosi sitten työelämässä mukana, minä lääkitsin itseäni jopa päivittäin, jotta pystyin olemaan fyysisesti läsnä työpaikallani. Aamuisin söin rauhoittavan lääkkeen, ajoin töihin kolmiolääkkeen vaikutuksen alaisena ja työpaikallani olin kuin harmaa haamu entisestä minästäni. Työpaikkani parkkihalli oli se paikka, jossa purin eniten henkistä pahaa oloani joko itkemällä, huutamalla tai hakkaamalla autoni rattia. Jotenkin sain kuitenkin aina omat työni tehtyä, mutta jälkikäteen ajateltuna, ei hommassa ollut yhtikäs mitään järkeä. Huumata nyt itsensä päivittäin rauhoittavilla pillereillä, jotta pystyin tekee omat työtehtäväni edes alinta rimaa hipoen. Työpäiväni päätyttyä ajelin kotiin useimmiten itkien ja huutaen, vain kaatuakseni oitis sänkyyni, ja nukkuakseni aivan tolkutonta väsymystäni pois.
Väsymystä, joka ei edes katoa nukkumalla.
Ennen sairastumistani olin luonteeltani tosi suorittaja, joka halusi tehdä ihan kaiken ja täydellisesti. Olin jo aiemmin notkunut vähän väliä työuupumuksen porteilla, mutta olin jotenkin aina kiskonut itseni sieltä pois pohjattoman sitkeyteni ansiosta. Ennen pitkää sairaslomaani minulla oli työuraa takana noin viisitoista vuotta, jonka aikana olin ollut poissa töistä sairastumisen takia vain muutamia, yksittäisiä päiviä. Minä menin töihin jopa 40-asteen kuumeessa, koska työmoraalini ei antanut periksi jäädä kotiin sairastamaan. Senpä takia ”invalidisoivaan” ahdistukseen ja masennukseen sairastuminen, ja toimintakykyni heikkeneminen, olivat minulle ensialkuun kuin maailmanloppu. Kirjaimellisesti olin aika valmis hyppää autoni ratin taakse ja ajaa päin jotakin kalliota, jotta kaikki henkinen paha olo ja tuska häviäisivät kertaheitolla ja lopullisesti.
Nyt olen kiitollinen, etten valinnut tehdä niin.
Minulle Kela maksoi vuoden ajan täysin mukisematta sairauspäivärahaa, eikä Kela edes kyseenalaistanut diagnoosejani. Sairauspäivärahahakemukseni hyväksyttiin täysin ongelmitta. Minun sairaudet eivät olleet ensimmäiseen vuoteen yhtikäs mikään ongelma, mutta Kelan sairauspäivärahan päätyttyä työeläkeyhtiö totesi minut hyvin lyhyesti täysin työkykyiseksi ihmiseksi.
Aivan kuin olisin yhtäkkiä ihmeparantunut!
Ahdistuksen ja masennuksen minulle aiheuttamat haitat eivät ole työeläkeyhtiön silmissä riittävän merkittäviä, jotta olisin oikeutettu työeläkeyhtiön maksamaan kuntoutustukeen. Kuntoutustukea saadakseni minun pitäisi mm. nähdä harhoja ja leijailla henkisesti jossakin toisessa todellisuudessa.
Omaan oikeustajuuni ei istu mitenkään se tosiasia, että minun kaltaiseni oikeasti sairas ihminen tiputetaan (kielteisen kuntoutustukipäätöksen jälkeen) ansiosidonnais-/työttömyyspäivärahalle sen jälkeen kun Kelan tukemat sairauspäivät ovat loppuneet (pahimmassa tapauksessa sairastunut ihminen joutuu kielteisen kuntoutustukipäätöksen jälkeen turvautumaan vielä toimeentulotukeenkin).
Tiedän tapauksia, joissa työeläkeyhtiöiden tarjoamaa kuntoutustukea on haettu tismalleen samalla hakemuksella kerta toisensa perään uudestaan ja lopulta kuntoutustuki on myönnetty. Sanoisin asian olevan täysin mielivaltaista touhua, kuka saa myönteisen päätöksen ja kuka taas ei. Kuka jaksaa hakea.
Minä aloin stressata Kelan sairauspäivärahapäivien loppumista jo lokakuussa, josta lähtien henkinen stressitilani on sopivassa suhteessa jatkuvasti kasvanut. En ole rehellisesti sanottuna uskaltanut edes kolmeen kuukauteen mitata verenpainettani, sillä painostava ahdistus on ollut läsnä elämässäni ihan joka päivä. Öisin nukun vain muutaman tunnin pätkiä, sillä herään jopa öisinkin murehtimaan aivan kaikkea sairauksiini liittyviä asioita. Erityisesti minua rassaa se fakta, että meitä oikeasti sairastuneita ihmisiä roikotetaan hakemuksien löyhässä hirressa jopa useita kuukausia. Tälläkin hetkellä itselläni on hakemus jos toinenkin roikkumassa ja olen ollut täysin tuloitta jo kaksi kuukautta, mutta onnekseni olen selvinnyt pitämättömillä vuosilomakorvauksillani, jotka minulle maksettiin marraskuussa. Ilman niitä, luoja tietää, miten olisin selvinnyt elämässäni.
Oma toipumismatkani on kokenut viimeisen kolmen kuukauden aikana valtaisan takapakin, sillä ehdin jo olla onnellinen huomattavasta positiivisesta kehityksestä itsessäni, jonka koin menneen syksyn aikana. Tuo merkittävä kehitys valui kuin vesi siivilän lävitse, sillä lukiessani kielteistä kuntoutustukipäätöstä, itkin ja huusin valtatien varressa olleella bussipysäkillä yli tunnin. Siihen hetkeen autossani tiivistyi kaikki se turhalta tuntuva työ, jota olen tehnyt itseni eteen ja palatakseni jonakin päivänä työelämään.
En ole ikinä tuntenut itseäni niin arvottomaksi ja mitättömäksi ihmiseksi, kuin silloin tunsin.
Minulla on helppo ratkaisu suomalaiseen, alati kasvavaan, mielenterveyskuplaan: joka ikinen mielenterveyspotilas paranee aivan pienessä hetkessä, kunhan työeläkeyhtiön lääkärit toteavat sairastuneen ihmisen täysin työkykyiseksi, ja potilasta näkemättä.