Ilmarinen kuntoutustuki 2.0
Elämäni ensimmäisen kerran hain Ilmarisen kuntoutustukea syksyllä 2023, sillä Kelan sairauspäivärahan maksu loppui osaltani 31.10.2023. Diagnoosina minulla oli F33.10 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso, ei somaattista oireyhtymää. Laajasta B-lausunnosta ja rehellisestä hakemuksesta huolimatta, sain kylmästi hylyn, koska lain edellytykset eivät täyttyneet.
Olin ajamassa Kuopiosta Vantaalle, kun sain tekstiviestin Ilmariselta. Pysähdyin pysäkille, avasin Ilmarisen OmaEläkkeen ja avasin päätöksen. HYLÄTTY. Aloin itkeä ja huutaa hallitsemattomasti, istuin bussipysäkillä autossani, itkin ja huusin, kellon kulkiessa armottomasti eteenpäin. Olin bussipysäkillä ainakin tunnin, ennenkuin sain itseni rauhoitettua jatkaakseni matkaa.
Juuri siinä hetkessä ei ollut muuta hyvää kuin se, että aloin saada hylätyn kuntoutustuen sijaan täyttä ansiopäivärahaa.
Minä olen luonteeltani ihminen, joka tietää mitä tahtoo, enkä luovuta ennenkuin olen saanut tahtomani. Minua ärsyttää suunnattomasti asiat, jotka ovat jääneet kesken, vaille pätevää loppuratkaisua. Melkein puoli vuotta ensimmäisen hylyn jälkeen, pyysin minua jo vuosia hoitaneelta työterveyslääkäriltä uuden lähetteen työterveyspsykiatrille, jonka jälkeen Mehiläisen työterveyslääkäri kirjoitti ajantasaisen B-lausunnon. Sen jälkeen kirjauduin Ilmarisen OmaEläke-palveluun ja aloin työstää itseni kanssa hakemusta, hakemusta työkyvyttömyyseläkkeestä, jossa en ajatellut säästäväni sanojani yhdenkään merkin verran. Kirjoitin yhtä soittoa hakemuksen kentät täyteen, aivan yksinkertaisin esimerkein kerroin, miksen enää jaksa töissä.
Aamuni alkoivat itkulla, astuessani koti-ovesta ulos, itkin. Ajaessani nelostietä pitkin kohti Vuosaaren satamaa, itkin. Pysähtyessäni kehä kolmosen levikkeelle, nousin autostani ulos, huusin ja itkin. Vein autoni parkkihalliin, pyyhin Vuosaaren sataman kävelyputkessa kyyneleeni ja tervehdin työkavereitani. Avasin läppärini, aloin naputella ruutuun kirjaimia ja numeroita, täysin mitättömiä asioita.
Olin jo kauan ennen äitini yllättävää kuolemaa (8.11.2015) huomannut, etten enää tahdo jaksaa. Tunteesta huolimatta yritin vaan jaksaa, kunnes lopulta jaksamiseni loppui tammikuun lopussa 2023. Sitä ennen, jo keväällä 2022, olin ollut sairaslomalla 3kk ja palannut täysin erilaiseen työtehtävään. Ajateltiin, että minulle olisi sopivampaa tehdä täysin rutiineihin ja toistoihin perustuvaa työtä, ostolaskujen tarkistusta. Lyhyen sairaslomani (3kk) jälkeen palasin töihin Kelan tukemalla osasairauspäivärahalla, joka tuntuikin alkuun erittäin hyvältä ajatukselta. Minä jaksoin ihan hyvin, kunnes loppuvuodesta 2022, tuli aika nostaa työaikani täyteen työviikkoon. Minusta tuntui, että minä tukehdun jo silkasta ajatuksesta. Onneksi minulla oli varastossa hirmuinen määrä pitämättömiä vuosilomia, joten sain tehdä vain neljäpäiväistä työviikkoa. Vuodenvaihteessa kuitenkin kroppani alkoi pettää, sillä olin vähänväliä joko nuhassa tai massu kipeänä. Tiesin sen aivan hyvin itsekin, että kroppani alkoi palaa loppuun. En halunnut enkä ymmärtänyt lopettaa leikkiä taaskaan riittävän ajoissa, joten tammikuun 2023 lopussa, en yksinkertaisesti pystynyt enää poistumaan omasta asunnostani enkä tekemään työtehtäviäni. Olin ikäänkuin psykoosissa, olematta kuitenkaan psykoosissa.
Olin palanut henkisesti loppuun.
Alkuun sain sairaslomaa kaksi viikkoa, sitten kuukauden, sitten kaksi kuukautta, lopulta puoli vuotta. Sain sairasloman, joka jatkuu yhä ja on kestänyt jo neljäkymmentä kolme kuukautta. Elämäni raskain asia.
Ensimmäisen myönteisen Ilmarisen kuntoutustukipäätöksen sain kesällä 2024, jolloin minulle maksettiin takautuvasti kuntoutustuki siitä päivästä alkaen, jolloin Kelan maksama sairauspäiväraha oli osaltani loppunut. Minulla ei edes riitä sanat kuvaamaan sitä onnentunnetta kun luin myönteisen Ilmarisen kuntoutustukipäätöksen, olin vihdoin saanut haluamani.
Syksyllä 2024 aloitin työkokeilun Vantaan Koivukylän Mustissa ja Mirrissä, joka jatkui puolen vuoden ajan. Ajoittain voin hyvinkin, mutta jo ennen joulua huomasin jaksamiseni huonontuneen. En koskaan päässyt tavoitteeseeni työskennellä täysipäiväisesti 40h työviikkoa, sillä jaksamiseni alkoi loppua jo 60%:n työajan kohdalla. Olin sekä pettynyt että ylpeä Ilmarisen tukeman työkokeilun sujumisesta, sillä vaikken päässyt täyteen työaikaan, siltikin jaksoin suorittaa työkokeilun loppuun saakka.
Ilmarisen työkokeilun päätyttyä keväällä 2025, minulle haettiin Ilmarisen osakuntoutustukea, jonka sain mukisematta. Osakuntoutustuen ja puolikkaan ansiosidonnaisen turvin, aloin etsiä osa-aikatyötä eläintarvikeliikkeistä. Elämäni ei kuitenkaan mennyt siinä kohtaa suunnitellusti, sillä sopivaa osa-aikaista työpaikkaa ei löytynyt. Suunnitelma beenä mietittiin jopa oppisopimuspaikan hakemista kuljetusalalta, sillä autolla ajaminen on aina ollut minulle enemmän kuin terapeuttista.
Olin kuitenkin jo vuodenvaihteessa 2025/2026 huomannut, että henkinen jaksamiseni alkaa taas loppua. Tammikuussa 2026 olin tyhjentämässä omaa lapsuudenkotiani, huumevuokralaiseni jäljiltä, jolloin henkinen maailmani tuntui romahtavan. Asuntoon päästyäni, romahdin seinää pitkin lattialle itkemään. Tuntui, että juuri sillä hetkellä jotakin meni minussa rikki. Mahdollisimman pian halusin vaan päästä pois äitini asunnosta, joka oli epäsiisti ja paikoittain jopa törkyinenkin. Sinä yönä menin kääpiövillakoirani kanssa Jyväskylän Omenahotelliin, sillä en yksinkertaisesti pystynyt enää olemaan lapsuudenkotini seinien sisällä. Aamulla hotellista herättyäni, istuin sängynlaidalla ja huutoitkin hetken. Sen jälkeen soitin taloyhtiön isännöitsijälle ja kirjaimellisesti se kaikista paskaisin siivousprojekti lähti vauhdilla käyntiin. Itkin ja siivosin äitini asuntoa 2,5 vuorokautta.
Viime kevät oli eittämättä elämäni raskain. Eräs itselleni tärkeä ihmissuhde päättyi, sillä viimeinkin, siis viimeinkin, sain silmäni auki ja oikeasti tajusin, että minua on kohdeltu vuosikausia vain jonakin vitun varavaihtoehtona. Ihmissuhteesta poislähteminen ei ole koskaan ollut minulle helppoa, sillä haluan aina uskoa ihmisestä hyvää. Haluan uskoa, että ihminen voi halutessaan muuttua. Senpä takia roikuin ahdistavassa ja raskaassa ihmissuhteessa aivan liian pitkään, koska halusin tärkeän ihmisen elämääni. Kevät oli siis eräänlaista surutyön tekemistä, sillä pääasiassa purin kiukkua ja vihaani Vintediin, sillä myin omaisuuttani Vintedissä usean tuhannen euron edestä. Kun keskityin vain Vintediin, en ikäänkuin antanut itselleni lupaa surra päättynyttä ihmissuhdetta.
Kesäkuun 2026 alussa läksin ystäväni mökille Jämsään, josta matkani jatkui kohti Kuopiota. Olen ollut koko kesän poissa kotoa. Parhaani mukaan yritin juosta surua pakoon, mutta hyvästä yrityksestäni huolimatta pakoni loppui kuin seinään. Pahimmillani en jaksanut edes nousta sängystä, saatoin nukkua jopa 16h vuorokaudessa. Henkisesti olin kuin kävelevä zombie, harhaileva otus. Onneksi ymmärsin varata soittoajan Mehiläisen työterveyslääkärille, josta sain lähetteen työterveyspsykiatrille. Minun ei tarvinnut sanoa videon välityksellä tapaamalleni työterveyspsykiatrille montaakaan sanaa, kun hän jo näki, etten minä jaksa.
En ole elämässäni koskaan voinut näin huonosti, kuin kesällä 2026. Itseasiassa en muista menneestä kesästä juuri mitään, joitakin välähdyksiä sieltä täältä. Onneksi puhelimessani on valokuvia, joista tapahtumia voi yrittää muistella. Muistamattomuus lienee kroppani keino suojella mieltäni, joka on uupunut ja ylikuormittunut. Heinäkuussa 2026 työterveyslääkäri kirjoitti uuden B-lausunnon, jolla haimme Ilmariselta täyttä kuntoutustukea, heikentyneen jaksamiseni takia. Sain kuitenkin hylyn hakemukseeni, koska Mehiläisen työterveyslääkäri oli kirjoittanut sairaslomaa vain puoli vuotta, kun vaadittu aika on vähintään vuosi.
Elokuun 2026 lopulla kävin uudestaan työterveyspsykiatrin juttusilla, työterveyslääkäri kirjoitti uuden B-lausunnon, eikä mennyt kuin pari päivää, kunnes Ilmarinen hyväksyi hakemukseni. Minulle myönnettiin täysi kuntoutustuki aka työkyvyttömyyseläke. Diagnoosini on F33.3 Toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso, mielialan mukaisia psykoottisia oireita.
Minulle 1.8.2026-31.7.2027 väliselle ajalle myönnetty Ilmarisen kuntoutustuki on aivan hillitön helpotus, sillä minun ei tarvitse enää jaksaa. Saan vain keskittyä omaan itseeni, täysin rauhassa. En todellakaan tiedä, että onko tämä lopun alkua, vaiko vain välivaihe, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, etten tule enää koskaan palaamaan työelämään (samaa mieltä oli työterveyspsykiatrikin). Mutta, aika näyttää, enkä vielä jaksa murehtia siitä millaista elämäni on heinäkuussa vuonna 2027.
Nyt on tärkeintä elää tässä ja nyt.