Yksitoista vuotta

Laitan kädet yhteen iltaisin, jos mä sinut yöllä kohtaisin.
Tulisit mua uniin halaamaan, ja päästäisin sut sitten palaamaan.
Mä jätin ikkunalle kynttilän, jotta löydät tänne halki pimeän.
Kyynel vasten tyynyä, mietin: ”Voiko enkelit eksyä?”
-Haloo Helsinki: Voiko enkelitkin eksyä?
On kulunut tasan yksitoista vuotta elämäni kauheimmasta päivästä, joka vei minulta sen kaikista rakkaimman ihmisen, äitini. Täysin yllättäen ja vain 54-vuotiaana, perusterveenä. Minulle äiti oli enemmän kuin äiti, hän oli paras kaverini. Ainoa ihminen, jolle kerroin kaiken.
Äitini menehtyi isänpäivän aamuna vuonna 2015, jolloin oli marraskuun kahdeksas päivä. Sama päivämäärä kummittelee kalenterissa tänäkin vuonna, joka palauttaa mieleen tapahtunutta. Olin kaksin kotona äitini kanssa kun äitini alkoi ykskaks haukkoa henkeään, eikä pystynyt enää edes seisomaan. Äitini istui olohuoneen nojatuoliin ja minä soitin Häkeen, ääni aivan helevetisti väristen. Alkuun minä puhuin, mutta Häke halusi myös jutella suoraan äitini kanssa. Puhelu ei hirmuisen kauaa kestänyt, sillä Häke lähetti äitini tykö ambulanssin.
Ei mennyt kuin vajaa kymmenisen minuuttia kun ambulanssi saapui, ja kaksi ensihoitajaa alkoi haastatella ja tutkia äitini vointia. Hyvin äkkiä kävi selväksi, että sairaalaan oli lähdettävä. Minä aloin pakata äitini tarpeellisia tavaroita, sidoin kengät äitini jalkoihin ja puin takin päälle. Vielä tuossa vaiheessa tilanne näytti kyllä vakavalta, mutta kiireettömän rauhalliselta. Minä jäin kotiin odottaa, äitini lähti sairaalaa kohti ambulanssilla ja minä aloin ensitöiksi siivota ensihoitajilta jääneitä roskia ja tavaroita pois olohuoneen lattialta.
Oli aikainen aamu, joten ajattelin, että on pakko yrittää syödäkin jotain. Ei tehnyt mieli mitään, mutta voitelin kaksi palaa ruisleipää. En edes ehtinyt laittaa ruisleipieni päälle leikettä, kun puhelimeni soi. Täysin vieras numero. Soittaja oli Keski-Suomen Keskussairaalan lääkäri.
Hän sanoi lyhyesti, että äitini on menehtynyt.
En muista edelleenkään mitä päivystävän lääkärin kanssa juttelin, muistan vain tiputtaneeni puhelimeni keittiön pöydälle ja tuijottaneeni olohuoneen ikkunasta ulos. Päässäni jyskytti vain yksi ajatus, mitä helvettiä minä nyt teen?
Otin puhelimen käteeni ja soitin ensimmäisenä alakerran naapurille, joka oli äitin hyvä ystävä. En muista sitäkään, että mitä hänelle sanoin. Todennäköisesti itkien änkytin ”äiti on kuollut”. Naapurin Riitta-mummi käski minun lähteä oitis hänen luoksensa, kaksi kerrosta alemmas. Istuin Riitan luona hetkisen, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja soitin Papalle, äitini isälle. En kyennyt sanomaan muuta kuin, että äiti on viety sairaalaan. Pappa kysyi, että onhan äiti hengissä? Vastasin, että ei, äiti on kuollut.
Heti Pappa lähti ajaa äitini asunnolle, josta läksimme naapurin Riitta-mummin kanssa kohti sairaalaa. En muista mitä päivystyksen tiskillä sanoin, mutta taisin vain sanoa olevani Liisa Piin tytär. Näin oitis päivystäjän katseessa säälin, joten sen enempää minun ei tarvinnut sanoa.
Meidät ohjattiin sivummalla olleeseen huoneeseen, jossa äitini makasi sängyssä. Päivystävä lääkäri alkoi kerrata tapahtunutta, jonka mukaan kaikki oli sujunut sairaalalle asti ongelmitta. Ambulanssi oli ajanut kiireettömänä, eikä akuuttia hätää ollut. Mutta, päivystykseen saapuessa, äitini oli yhtäkkiä mennyt tajuttomaksi. Elvytyksestä huolimatta, äitini ei enää herännyt. Päivystävä lääkäri sanoi epäilevänsä keuhkoemboliaa, eli massiivista keuhkoveritulppaa (kuolinsyy).
Muistan seisoneeni aivan äitini sairaalasängyn vieressä, ja minun teki mieli koskea äitiä, mutten uskaltanut koskea (mitä syvästi kadun). Äitini kurkussa oli hengitysputki, joka piti ajoittain korinaa. Oli hetkiä, jolloin ajattelin korinaa kuunnellessani, ettei äiti olekaan kuollut. Kyllä hän ihan kohta tuosta herää. Mutta ei, äitini ei enää herännyt.
Minä olin äitini lähin omainen, joten hoitaja toi minulle papereita allekirjoitettavaksi. Olenkin jälkikäteen sanonut, että tuossa hetkessä olisin voinut allekirjoittaa vaikka miljoonan euron vekselin. Minä vaan mykkänä kuuntelin hoitajia ja lääkäriä, ja tein kuten he pyysivät minua tekemään. Muistan hämärästi allekirjoittaneeni ruumiinavausluvan ja kuitanneeni äitini matkassa olleet tavarat. Äitini omaisuus oli pakattu kiljuvan oranssiin muovipussiin, jonka sain kantaakseni. Muistan vieläkin miltä tuntui kun päivystysaulaan johtava liukuovi aukesi, minä seisoin ovensuussa oranssin säkkini kanssa, samalla kun aulassa istuneet asiakkaat katsoivat minua säälien. Ei auttanut muuta kuin niellä kyyneleeni ja astua päivystysaulaan, ja kävellä ulos.
Tuntui erityisen pahalta jättää äiti sairaalaan, vaikkei äiti huoneessa enää henkisesti ollutkaan. Siltikin minun teki mieli jokaisella askeleella kääntyä takaisin ja pyytää äiti meidän mukaan.
Sairaalan jälkeen menimme Papan naisystävän luokse, jonne kerääntyi sukulaisia. Minä en muista enkä varmasti tajunnut puoliakaan siitä mitä ympärilläni tapahtui, toimin kuin robotti. Minun ei olisi annettu olla yksin, mutta halusin olla yksin äitini asunnolla. Kun selvisin takaisin äitini asunnolle, heitin ärsyttävän oranssin värisen roskasäkin lattialle ja tuijotin säkkiä. Ei mennyt kauaakaan kun äitini puhelin alkoi piipata ja soida, ihmiset alkoivat ottaa yhteyttä. Minä olin helevetin vihainen maailmalle, istuin olohuoneen lattialla ja löin ja potkin kirkuvan oranssia roskapussia. Ei se auttanut asiaan, mutta juuri tuosta hetkestä lähtien olen .vihannut kirkkaan oranssia väriä.
Hetken aikaa oltuani äitini asunnolla tajusin, että huomenna on maanantai. Äitini työpaikalle oli hetimiten ilmoitettava, ettei äiti enää tule. Olin itkenyt ja huutanut niin paljon, ettei minusta ollut soittamaan äitini esimiehelle. Lopulta naputin tylysti tekstiviestin, että äitini on yllättäen menehtynyt ja palaan myöhemmin käytännön asioihin.
Sen jälkeen otin päivystyksestä saamani vahvan unilääkkeen, kietouduin äitini petivaatteisiin ja nukahdin. Nukuin kuin tukki, aamuun asti.
*****
Isänpäivä ei ole ollut minulle koskaan helppo, sillä minulla ei ollut isää. Isäni ei ollut läsnä, minä asuin ja elin äitini kanssa kaksin. On samaanaikaan koomista ja karmivaa, että isätön tyttö menetti äitinsä isänpäivän aamuna.
*****

